KRamppeja ja nyrjähdyksiä

ä

Teinivuosina 70-luvulla kaikilla teineillä oli huono ryhti, kaikki olivat laihoja tikkuja ja hiukset hapsottivat. Urheilijat olivat vähemmän seksikkäitä, eikä edes pikajuoksijoilla ollut kunnon lihaksia. Nykyteinit ovat toista maata. Ihanne on lihaksikas ja siihen pyritään kuntosalilla kai jo 12-vuotiaastä lähtien. Kestävyyslajit eivät taida niinkään olla kunniassa, vaan kyseessä on nimenomaan vartaloihanne, johon pyritään kuntoilun tai kuntosalityöskentelyn kautta. No silloin 70-luvulla olivat kyllä liikuntatunnitkin nöyryyttäviä. Voimisteluhevosen yli hyppääminen, lentopallo/jalkapallo/koripallo yms. -joukkueiden valinnat olivat kamalia. Cooperin testi juostiin kaksi kertaa lukukaudessa oksennus kurkussa. Itseltäni nuo kokemukset tappoivat liikuntahalut pitkäksi aikaa. Kunnes noin kolmekymppisenä juoksin ensimmäisen viisitoistaminuuttiseni. Siitä lähti kunto sitten nousemaan ja vähitellen lajitkin ovat monipuolistuneet kattaen nyt juoksun hiihdon, spinningin ja sauvarullaluistelun ja kuntosalihommat. En ole silti missään huippukunnossa, vaan hyvässä kunnossa, enkä ole superrasvaton, mutta painokaan ei ole noussut ikävuosina 30-42, en ole lihaskimppu mutten ihan löysäkään. En juokse maratoneja, enkä muutenkaan osallistu mihinkään massatapahtumin. Olen kyllä kuntoklubin jäsen ja se on kyllä ylellistä: voi liikkua riippumatta säistä, käydä saunassa ja uimassa. Omistan sykemittarin, mutten tuijota sitä erityisen totisena. En usko, että liikunta pidentää ikää, mutta uskon, että hyväkuntoiset kuolevat terveempinä. Kuvana nuoruusmuisto: luokkani ylioppilaskuva, minä olen siinä lipunkantajan oikealla puolella, se jolla on pitkä tukka ja viikset!

JENGI -ensisuudelman tarina

Jari sammutti ”kämpän” valot. Tiesin, että nyt se viimein tapahtuisi. Tätä olin odottanut koko kesän ja osan syksyä. Olinhan jo 13! Enkä ollut koskaan suudellut. Pimeässä tunsin Eijan hajuveden tuoksun ja kurottauduin hänen huuliaan kohti. Tiesin täsmälleen minne, vaikka oli pilkkopimeää.

Sinä kesänä tapahtui paljon ja tuntui, että olin ulkopuolella kaikesta. Kaikkien piti olla jengissä. Niitä muodostettiin kuiskailuporukoissa ja aina joskus porukoista irrottautui joku, joka meni viemään viestiä jollekin onnelliselle: ”sinut on otettu jengiin!”.

Kaikki tiesivät keillä oli suurin valta muodostaa jengejä ja päättää ketä niihin kutsutaan vaikka valtahierarkia noudatti hyvin monimutkaisia sääntöjä. Siihen vaikuttivat vanhempien asema ja varallisuus sekä lapsen johtajaominaisuudet/röyhkeys/koko/urheilumenestys/itsevarmuus/ulkonäko&vaatteet. Itsevarmat lapset olivat aika harvassa ja jos siinä mukana oli varallisuutta, niin oli jo aika hyvä johtajakandidaatti. Mutta jos siihen yhdistyi röyhkeys, niin johtaja-asema oli varmistettu. Hyvä urheilumenestys oli oikotie kaikkeen onneen, sillä urheilu oli Kaikkein Tärkeintä vuonna 1976.

Minua ei tullut kukaan pyytämään. Olisin hammaslääkärin poikana ollut itseoikeutettu sisäpiiriläinen jos en olisi ollut isätön. Kukaan ei ollut isätön 1976. Se oli epäilyttävää.

Niinpä seurasin kesän ajan Sen Parhaimman Jengin muodostumista ja pysyttelin sen liepeillä, että sitten kun kutsu kävisi, olisin heti tavoitettavissa.

Sitten Jengi perusti Kämpän. Se oli paha isku, koska sinne ei ollut pääsyä kuin jäsenillä. Kämpän sijainti oli Suuri Salaisuus. Vakoilemalla sain sen kuitenkin selville. Parhaan jengin kämppä oli tehty opettajien asuintalon kellarivarastoon. Sinne oli tuotu patjoja, kynttilöitä ja mankka. Siellä soi ELO:n Living Thing. Se oli varmasti taivas.

Kesä eteni, jengi tiivistyi ja sai voimaa siitä, että oli jengi. Vaikka he olivat muiden lasten kanssa yhdessä, aina välillä he muodostivat oman porukkansa, joka teki omia suunnitelmiaan, jotka olivat aina Parhaita.

Mutta pahin oli vielä tulossa. Alkoi levitä huhuja Seurustelusta. Jengin sisällä alkoi käydä kuhina. Parhaat ja Kauneimmat alkoivat tietysti heti seurustelemaan toistensa kanssa. Urheilusankari sai rehtorin tyttären. Rautakaupan omistajan poika Kaikkein kauneimman yms.

Jengi alkoi vetäytyä Kämppään yhä useammin. Ulos tultiin vain sen takia, että päästiin kehumaan kuinka kauan oli Pussattu. Ennätys oli 42 minuuttia.

Olin yksin. Kaverit joista osan kanssa olin ollut kaikki vapaa-aikani niin kauan kuin muistan, olivat jengeissä. Ja pussasivat. Kukaan ei enää leikkinyt. Tämä oli nyt vakavaa. Nyt Seurusteltiin ja Oltiin Jengissä. Paitsi minä.

En ymmärtänyt miksi näin oli tapahtunut. En ollut Ruma. Minulla oli oikeanmerkkiset farkut. Mutta paitsi, että minulla ei ollut isää, en ollut menestynyt Urheilussa. Ehkä minussa oli myös jotain Outoa. Se oli kamala ajatus. Lapset ovat uskomattoman herkkiä löytämään Outoa.

Tuli syksy ja alkoi koulu. Aloitin seitsemännen luokan. Kaikkein kauneimman pikkusisko tuli yläasteelle. Hänet otettiin jengiin. Tässä vaiheessa jengissä sai olla vain pareja. Eli kun jengiin otettiin uusi tyttö, piti sinne ottaa myös poika.

Eräällä välitunnilla Kaikkein kaunein tuli minua kohti. Hänestähän minä tietysti tykkäsin, niin kuin kaikki. Hän kertoi minulle, että hänen pikkusiskonsa Eija halusi Olla kanssani. Voisin tulla Jengiin. Pääsisin Pussaamaan. Voisin ruveta hengailemaan Kämpällä. Minua pyörrytti. Kaikki haaveeni tulisivat toteen kerralla.

Sovimme ajan että olisimme kaikki Kämpällä yhtä aikaa. Me kaikki Parit! En ollut vielä puhunut sanaakaan Eijan kanssa, mutta ei se ollut tärkeää. Yleensä pojat puhuivat keskenään Virenistä ja Vasalasta tai muista sankareista ja tytöt keskenään poppareista siihen asti kunnes ruvettiin pussailemaan. Joku pisti kasetilta soimaan Abban Fernandon. Ja Jari sammutti valot.

Löysin Eijan pienen suun ja huolellisesti huulikiilteellä päällystetyt huulet. Ne maistuivat mansikalle ja olivat kylmät ja pehmeät.

Onneni oli huulikiillolla piirretty. Suuteleminen oli parasta, mitä olin koskaan kokenut. Seurustelimme Eijan kanssa kolme viikkoa. En muista, että olisimme keskustelleet mistään kertaakaan sinä aikana. Pussailimme vain.

Seuraavana vappuna otin ensimmäisen kännini. Tuli Punk. Kaikki muuttui taas kerran. Eikä yhtään helpommaksi.

joulu 1972

Uusi kirkkoherra oli aloittanut tradition. Joulupäivän aamun kirkonmenojen lisäksi oli tullut jouluaaton kirkko.

Se oli kamalaa. Sen sijaan, että saisi olla kotona rauhassa katsomassa piirrettyjä, joita kerrankin tuli jopa yli tunti televisiosta, piti lähteä kamalassa pakkasessa kirkkoon. Sinne mentiin autolla mutta kun sinne tuli koko muukin kylä, niin parkkipaikka saatiin toisi kaukaa. Aivan sama olisi ollut tulla kävellen tai potkurilla.

Koskaan ei aika kulunut yhtä hitaasti. Heti ensimmäisenä kovalle penkille istuttuani katsoin päivän virret. Ei sillä, että niitä olisin tuntenut tai niistä piitannut, mutta laskin heti montako niitä oli. Sekään laskutoimitus ei riittänyt. Piti myös laskea montako säkeistöä kustakin virrestä laulettiin. Vain sillä tavalla pystyi seuraamaan jumalanpalveluksen kulkua.

Jumalanpalvelukseen oli pakko tulla. Se oli pakko kuin kouluun meno.

Vielä kuusi virttä! Plus jotain rukouksia, plus nousemisia ja istumisia plus se kohta kun pappi kiipeää siihen koppiin, joka oli vähän korkeammalla. Sitten se tuli vielä alas ja jatkoi höpötystään oikealla paikalla. Halusin kiivetä sinne koppiin. Siellä olisi ainakin hauskempaa kuin tässä, josta tosin pystyi lukemaan seinällä olevaa Mannerheimin päiväkäskyä. En minä siitäkään mitään ymmärtänyt. Miksihän se oli päiväkäsky? Annettiinkohan niitä joka päivä?

Vielä kolme virttä, viimeisestä kaikki säkeistöt. Sitten ruuhkassa ulos. Mutta ei suinkaan suoraan autolle. Ei, se olisi ollut aivan liian kätevää. Piti vaihtaa kuulumisia! Toivotella jouluja! Loputtomasti.

Viimein kotona piti vielä syödä. Pitkään. En tajunnut miksi jouluna piti syödä niin pitkään. Haaveilin tulevaisuudesta, jolloin ruoka hoidetaan pillereillä. Kenenkään ei tarvitsisi enää ikinä syödä tylsiä ruokia. Astronautit kokeilivat niitä pillereitä jo! Tosin me saataisiin niitä vasta vuonna 2000, jolloin olisin jo ikäloppu. Tuskin jaksaisin niillä lentoautoillakaan enää rällätä.

Vasta sitten. Vasta sitten sai odottaa pukkia. Sitähän varten joulu oli. Keltaista pitkää matchbox-autorataa varten. Sellaisen saisin. Tässä versiossa olisi pattereilla toimiva vaahtomuovipyörä, joka singautti autot vauhtiin. Varmasti. Pistäisin punaisia kieliä keltaisiin radanpalasiin ja tekisin pitkä radan, jota ei tarvitsisi purkaa vaan se odottaisi vielä jouluaamuna valmiina. Ja tapaninpäivänä! Jolloin sai tulla kavereita kylään!