yhä hyvä

Vähän koko ajan olen miettinyt, että liian hyvin menee, kyllä tämä kohta muuttuu ahdistukseksi, tämä on vain kuherruskuukautta, sattumalta olen pärjännyt, tiedättehän.Mutta: tuloni eivät ole laskeneet senttiäkään, ehkä jopa nousseet. (mutta sitä nyt on hieman vaikea laskea vielä.) Tyytyväisyystaso on noussut 200%. Minulla on hengähdys- ja funtsimistaukoja. Tunnen olevani hyvä. Perhana vie, voi tää olla pysyvääkin. Enhän ole untuvikko.  (Mitähän muuten nuo answer-linkit on tuossa editorissa?)

hämmennystä

Ajattelin ensiksi kun sain kutsun facebookkiin, että se on lapsellinen ja hyödytön aikasyöppö. Mutta kuukaudessa se on laajentunut räjähdysmäisesti. Ei sen lapsellisuus ole sieltä mihinkään kadonnut, mutta nyt pidän yhtenä jopa tärkeänä osana työtäni sen päivittämisen ja ystäväpyyntöjen lähettämisen ja vastaanottamisen.

Olen saanut sitä kautta yhteyksiä ihmisiin, jotka luulin kadottaneeni iäksi ja entisiin opiskelijoihini, joista on tullut ahkeria mediatyöntekijöitä ja verkostoitujia.

Jos naamakirjan niputtaa tähän jo vanhanaikaiselta ja perinteiseltä vaikuttavaan bloggaamiseen (??!!) ja sen taas 44 vuotta kestäneeseen elämänkaareeni niin yrittäjänkuvani alkaa näyttää hieman toiselta kuin alunperin itse kuvittelin.

Perinteinen käsityshän on, että yritys saa asiakkaita markkinoinnilla ja mainonnalla ja osaamisen esittämisellä (pun intented). Eli jos oikeat ihmiset saavat tietää tarjoamistani palveluista, saan asiakkaita.

Mutta, mutta. Nyt olen alkanut ajatella, että minä saan asiakkaita olemalla minä, elämällä sen elämän, jonka olen elänyt ja tuomalla itseni tänne virtuaaliin. En siis olekaan se kameleontti, joka taipuu asiakkaan tarpeisiin ja muuttuu sellaiseksi, jollaisen asiakas haluaa. Niin, että minuus ikäänkuin häipyisi ammatillisissa tilanteissa taka-alalle.

Ei kuulkaa tässä iässä enää sellaiseksi tulla. Too much baggage. To better or worse asiakas saa ammattitaitoni ja osaamiseni lisäksi minut, ihmisen. Ja toivottavasti myös haluaa. Tämä on nyt kylmä toteamus, ei edes minkäänlainen arvoasetelma. En vain voi enää valita toisin tai yleensäkään ottaen valita.

En siis tule rikastumaan, mutta luultavasti pystyn ansaitsemaan elantoni ja ennenkaikkea olemaan sinut itseni kanssa. Olen tämän(kin) asian kanssa vähän hämmentynyt. Ammatti-identiteettini on siis tämän teorian mukaan jossain käsityöläisen ja taiteilijan välimaastossa ja yrittäjyys on siinä vain verotekninen seikka. Onko se näin? Kertokaa viisaammat ja kokeneemmat. Vai onko tämä vain sitä, että minulla sattuu nyt olemaan liikaa aikaa pohdiskella tällaisia.

No kaksi viikkoa joka päivä töitä on tulossa ja olen tällä viikolla tehnyt videon Jari Mikkolasta, joka löytyy toistaiseksi täältä:

http://www.rautasilta.com/leffoja.html

Tiedosto on iso koska olin sen verran tyytyväinen tekniseen laatuun, etten halunnut sitä pilata liialla kompressiolla. Kyllä se sieltä latautuu.

yrittäjän itsetutkiskelu jatkuu

En ole vielä ihan varma siitä, miten impulsiivisuuteni minua vie yrittäjäntaipaleella. Kun saan idean teen välittömästi jotain konkreettista sen hyväksi. En funtsi, en tuumaa, en kehittele, en jäsentele: toimin.

Usein minulla on kaksi tuntia idean saamisesta jotain jo mennyt eteenpäin. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että ideat ovat hieman raakileita. Se ei tietenkään ole hyvä asia. Tahdon kuitenkin käyttää hyväksi sen valtavan innostuksen, joka minulla on idiksieni takana.

Jos ajatukseni saa jonkinlaista vihreää valoa, tai edes tunnustusta tai myönteistä huomiota saan siitä energiaa lisäkehittelyyn ja siihen funtsimiseen ja jäsentelyyn. Eli kyllä sekin sujuu, mutta vasta tässä vaiheessa.Jos mitään vastakaikua ei tule, siirryn helposti seuraavaan juttuun.

Tyypillistä minua: kesken tämän kirjoittamisen soitin eräälle päätoimittajalle ja sovin tapaamisen. Viisi minuuttia sitä ennen minulla ei ollut aavistustakaan, että tekisin niin.

Kuvasin jääkiekko-ottelun

Kävin kuvaamassa jääkiekko-ottelun. “Me” hävittiin. Minä ehkä voitin. Olen tullut siihen tulokseen, että av-puolella minun markkinani syntyvät sinne, mihin minä niitä teen. Tai yritän tehdä. Vien ammattilaisvideotuotantoa heille, jotka sitä tarvitsevat, mutta kuvittelevat, että heillä ei ole siihen varaa.

Ne markkinat ovat suuret. Ja ne pitää itse löytää ja sitten vielä kertoa potentiaalisille asiakkaille, mitä he tarvitsevat. Olen sitä mieltä, että pystyn tuottamaan ja myymään toimitetun ammattilaisvideon 200-300 eurolla ja saamaan siitä voittoa. Siis samalla hinnalla, jolla myyn lehtijutun kuvan kanssa. Video on helpompi tehdä.

Minulla on sellainen tunne, että olen keksimässä jotain suurta. Vaikka pyörän uudelleen.

Aloitan listan: kolme ensimmäistä kohtaa siitä mitä olen oppinut itsestäni

Aloin 28-vuotiaana opettajaksi, vaikken ennen sitä ollut edes harkinnut opettajanuraa. 16 vuotta lapset olivat pieniä ja oli mukavaa kun oli työtä. Sitä tehtiin palkan takia ja kaikki elämä oli muualla: perheen kanssa, viikonlopuissa.

Heräsin horkasta melkein vuosi sitten ja nyt olen ollut 52 päivää yrittäjän ja ammatillisesti olen ehkä löytänyt itsestäni enemmän niiden päivien aikana kuin 16 vuoden aikana.

Olen kunnianhimoinen : aina ajattelin, ettei minulla ole kunnianhimoa, oikeasti vain kielsin sen. Kunnianhimo tarkoittaa minulle myös eri asiaa nykyisin. Se ei olekaan sitä, että menestyn muiden mittareilla vaan, että menestyn omillani. Niitä voi olla myös onnentunteet, rento päivä keskellä viikkoa, muutama päivä pelkästään tulevan suunnittelemiseen ja haaveiluun. JA NIIDEN LISÄKSI onnistuminen työssäni.

Ymmärrän rahasta enemmän. Palkallisena ajattelin saavani hyvää palkkaa. Yrittäjänä pystyy pääsemään samoihin summiin “vähemmällä työllä”. En väitä, että olen niihin päässyt, mutta rahan ansaitseminen ei olekaan nyt työn tarkoitus vaan mukava sivutuote. Työnantaja ostaa mielestäni aikaamme halvalla ja siksi käytämme sitä myös sillä tavalla, joka ei ole tuottavaa, eli ikäänkuin “varastamme” työnantajaltamme olemalla antamatta 100% ja saamme siitä tyydytystä. Tämä tietysti johtuu vain siitä, että minkäänlaisia palkkiojärjestelmiä ei ole olemassa 90 %:lla palkansaajista. Uskon, että muutamassa vuodessa pystyn ohittamaan palkansaajan tuloni reilusti, tai sitten voin vaihtaa sen ylimääräisen tulon leppoisampaan olemiseen. Päätös on minun.

Olen 100% luotettava, kun olen oma työnantajani. Olen ahkera, kunnianhimoinen ja pysyn aikatauluissa ja tähtään parhaaseen tulokseen. En kokenut olevani sitä palkkatyössä ja minulla oli koko ajan sellainen tunne, että minua ei arvosteta. Vaikka varmaan arvostettiinkin. Suomalainen tasapäistävä demokraattisuus ei vain salli sen näyttämistä työntekijälle.

Lopetan listani nyt ja alan huuhdella kipeää kurkkuani alkoholilla. Sivuvaikutuksena on, että alkoholi valuu mahalaukkuuni ja imeytyy verenkiertoon. On se jännää.

Ainiin, Matkalehti on ilmestynyt ja minun juttu ja kuvat, kuvalehdet on siis nyt voitettu kanta!

day 35- yrittäjä ei lillu kuplassa

Yrittäjän pitää olla joko maaninen tai pirun terve.

Energiatasot ainakin pitää olla kohdallaan koska miltei jokainen päivä on rakennettava itse. No, niinhän se oli opettajantöissäkin, mutta siellä ainakin tietää, että mitä sinulta odotetaan.

Nyt se on vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi kiinni.  En ollut tajunnutkaan kuinka paljon turvallisuutta palkkatöissä olikaan, enkä tarkoita nyt rahaa, enkä sosiaalisia etuja.  Tarkoitan sitä henkistä kuplaa, jossa saa lillua.

Nyt pitäisi lähteä myymään. Vai pitäisikö sittenkin tehdä jotain muuta? Se on päätös, joka on joka aamu tehtävä. Tässä vaiheessa varsinaisesti laskutettavia töitä on noin kahdeksi ja puoleksi päiväksi viikossa.  Sitten sitä muuta ennemmin tai myöhemmin tehtävää sälää on yhdeksi päiväksi. Puolitoista päivää olisi sitten sellaista, että itse voin valita olenko tekevinäni jotain, teenkö jotain, vai lähdenkö vaikka salille.

Eikä se vielä näinkään yksinkertaista ole.  Jos kaikki tekemiset ripottelee suht tasaisesti seitsemälle päivälle, niin sitten päivässä on aika paljon sellaista aikaa, jonka käytön voi itse täysin säädellä.

Ja sitten on tietysti ne viikot, jolloin joutuu painamaan joka päivä pitkään koska tilauksia ei voi aina aikatauluttaa tasaisesti.

Kaikesta tästä pitää löytää tasapaino. Omassa päässään.

valamis

Sain tilaustyöni valmiiksi vasta nyt. Minusta riippumattomista syistä sitä ei vielä maanantaina julkaista, ensi viikolla kyllä.

Nautin myös editoimisesta. Sen jälkeinen säätäminen videoformaatin kanssa oli aika hankalaa ja aikaaviepää. Opin itsestäni koko ajan uutta.  En näköjään anna periksi millään.  En ole tosiaankaan kaikkein nopein tajuamaan, miten joku asia pitää tehdä, mutta sisua ei puutu. Koetan vaikka sataa eri mahdollisuutta, jos muu ei auta.  Ja kun kerran sen tien käy läpi niin seuraavalla kerralla on helpompaa.

Edellisessä postauksessa vähän uhosin, mutta täytyy myöntää, että olen erittäin tyytyväinen.  Tätä yliopistolainen-videota teen nyt kuukausittain läpi koko talven. Olen todella iloinen, että saan tehdä niitä.  Saan työskennellä täysin itsenäisesti kohteinani mielenkiintoisia ihmisiä. Mikäs sen parempaa? Voin kehittää osaamistani, saan työnäytteitä ja kontakteja. Tätä varten tähän lähdin.

Sain myös tehdä aivan helkkaristi työtä. Osa siitä ns. “turhaa”, mutta ei ehkä kuitenkaan.

Tein tavallaan minidokumentin. Se tulee nettiin kohteen blogin kera!

Ensi viikolla ehdin tekemään myös muutaman lehtijutun. Aiheet on jo sovittuna. Sitten on taas parin videon vuoro. En olisi uskonut, että tämä lähtee näin hyvin rullaamaan. Matkalehdessäkin odottaa julkaisua kaksi juttua!

Pienen maistiaisen tekemästäni videosta voit katsoa täältä.

day 26

…Oli tärkeä päivä. Tein potentiaalisesti pitkän sopparin ensimmäisen jutun. Hoidin itse äänityksen kuvaamisen ja toimittamisen. Käytin monopodia ja langatonta mikkiä.  Todistin itselleni pystyväni tekemään näitä juttuja yksin.Minulla oli mukavaa ja uskon, että tilaajat ovat tyytyväisiä. Uskon voivani kilpailla hinnalla ja ammattitaidolla  yhtä aikaa. Voi olla, että astelen markkinoilla, jossa olen yksin! En varmaan kauaa. Sen lisäksi tein 12 tunnin päivän, eikä edes tuntunut, että olisin ollut töissä. Huomenna saan homman päätökseen. Perhana kun olen itsekin utelias, että miten käy! 

sixteen days

Nyt ruhtinaalliset kuusitoista päivää kokopäivätoimisena yrittäjänä toimineena olen huomioinut seuraavaa:

• palkkionsa tuntee todella ansaitsevansa ja siitä on ylpeä: -200 euron laskuttaminen tuntuu mukavammalta ja juhlallisemmalta kuin edellisessä elämässäni ison palkan saaminen tilille. Se kun tuli kuin manulle illallinen riippumatta siitä miten ja mitä olin kuukauden aikana tehnyt. Kunhan olin ilmestynyt paikalla, noin kärjistäen sanottuna.
• kun yrittäjät aina valittavat, että ei ole vapaapäiviä ja vapaa-aikaa niin toisaalta työt voi levittää 24 tunnille ja seitsemälle päivälle, eikä sitä koko ajan paina otsa hiessä! Ja jos painaa se tarkoittaa sitä, että taas ansaitaan. Ja välillä ei ole mitään kiireistä tekemistä ja silloin voi ottaa rennosti, eikä tarvitse “olla tekevinään” niinkuin palkkatöissä.
• uni tulee huonosti yöllä kun aivot alkavat toimia ja suunnitella tulevaa, joskus ahdistaakin, mutta viime päivinä vähemmän koska pahin paine on hellittänyt ison sopimuksen toteutumisen myötä.
• ensi viikolla ja sitä seuraavalla opetan ja siitä seuraavan kerran vasta kuukauden päästä! Uskon olevani 100% parempi opettaja kun ei ole sellaista 17 viikon opetusputkea kuin 16 aikaisempana vuotena. Uskon vuorenvarmasti saavani opetukseen potkua myös niistä muista mediahommista joita teen välikuukausina.
• kait tähän blogiinkin riittää kirjoitettavaa.

contemplating on thinking about thinking

Nyt täällä mietitään näitä:

-Taival opettajasta yrittäjäksi on päättynyt: kannattaako tätä blogia jatkaa?—>vai alkaako tosissaan mielenkiintoinen tarina vasta nyt?:

• Olen saanut ensimmäisen makasiinilehtijutun kuvineen läpi ja toisestakin on kiinnostusta.
• Näyttää siltä, että opettajanuranikin jatkuu yrittäjänä. Mukana myös kaksi pistokeikkaa pitkän sopparin lisäksi.
• Sanomalehdessä ei ilmeisesti vielä ole lomat ohitse koska mitään ei kuulukaan sieltä nyt. jaiks.
• Yksi videosoppari on tehty, lisää pitäisi olla: Helsinkiin käy myyntimatka syyskuussa.
• Maksan starttirahastani 42 prossaa veroa (joko minä sen kerroin?)
• Kuvatoimistolle en ole uskaltanut vielä ladata yhtään kuvaa (ainoa asia, joka ei ole yhtään edistynyt)
• yel-sopimusta en ole vielä tehnyt, kohta sekin on pakko tehdä.
• 44-vuotiaana olen samalla viivalla parikymppisten aloittelijoiden kanssa: vahvuus vai heikkous? Palkkatöissä tätä kysymystä ei tarvitsisi miettiä.

muutos on täällä

Tietokoneeni työpöydällä on countdown-kello. Nyt se sanoo 4 päivää 4 tuntia 58 minuuttia.Eilen heräsin jonkinlaiseen helvettiin huonosti nukutun yön jälkeen. Kaikki tuntui olevan huonosti. En ole saanut ketään kiinni lomien takia, jotta olisin saanut tukholmanjuttuja etukäteen myytyä. Se kaikkein suurin sopimus tuntui kaatuvan, (ei sitä vieläkään tiedä) kuitenkin siihen on resurssit varattuna. Ensi kuun laskut hirvittivät, kotona tuli riitoja.

Sitten ajelin autolla kaupungilla ja kuuntelin radio suomipoppia ja siellä vanha opiskeluaikainen ystäväni Heikki Salo lauloi jotenkin näin: “Unelmistaan hyvän hirttoköyden saa, peloillaan kun sen solmuaa.” Tai jotain sinnepäin.Viime yön nukuin hyvin. Herättyäni naputtelin kymmenisen jutunaihetta ja lähettelin niitä eteenpäin odottamaan vastaanottajien lomaltapääsyä ja ajattelin tehdä ne joka tapauksessa ja kaupitella sitten niitä vaikka torilla, hitto vieköön.En perkele rupea tätä hienoa mahdollisuutta pilaamaan pelkäämällä ja ahdistumalla. Kind of defeats the purpose, don’t you think?

Ilmoitan täälläkin, että päivittäisistä liikkeistäni kuvaa ja sanaa mikrobloggauksen ja kännykkäkuvien muodossa voit seurata TÄNÄÄN-sivulla

haluan

En halua sarasvuoksi, en kauppakamarin menestysmerkiksi.

Haluan, että what you see is what you get.

Haluan, että lapseni muistavat, että tein mitä osasin, pelotta, nöyrästi, ylpeästi, että uskaltavat ottaa esimerkkiä.

En halua, että he muistavat isän, joka harmaana kertoi uhranneensa jotain muka heidän takiaan.

Olen jo harmaa, tai harmahtava. Ja haluan. Näyttää. Nöyrästi. Intohimolla.

Olen/olet tärkeä kuka ikinä oletkin.

Sinä. Minä.

ahistaa, muttei liikaa kai

Nukun aika huonosti. Ylihuomenna on viimeinen palkkapäivä. Teen asioita enemmän intohimon kuin ansaintalogiikan kautta ja pelkään, että se kostautuu. Olin kolme päivää festareilla, otin kolmesataa kuvaa arvioin ne kaikki, käsittelin niistä sata ja yhden sain lehteen.

Ja yhden jutun. Juuri juuri niillä tuloilla festarikaljani maksan. Juttu ja kuva TÄSSÄ.

Loput kuvat löytyvät Tästä. Tästä ja tästä.

Onko tässä järkeä? Sanokaa viisaammat! Nautin joka hetkestä, mutta välillä tulee uskonpuute. Äh, olenkohan sittenkin enemmän taiteilija kuin yrittäjä? Ja jos, niin mitä sekin tarkoittaa?

Rahahan se tässä van askarruttaa, ei muu. Ei oikeasti mikään muu.

Pikkuisen selkiytin alojani/pakettejani rautasilta-sivulla.

Kerroinko, että sain ensimmäisen torjuntakirjeen kustantajalta? Tarjosin tätä blogia kirjaksi muokattavaksi. Siitä en masentunut yhtään, se oli shot in the dark at best.
Tein uuden, vähän iloisemman ja personoidumman käyntikortin. Tykkään tehdä niitä, aion tehdä eri teemoilla vielä lisää(klikkaamalla suurenee ja tuo puhelinnumero ei vielä toimi):

RAUTASILTA-FILOSOFIAA

Toimistoasia Teknotiellä on saanut ongelmallisen käänteen. Nyt olisi tarjolla vain jotain liikaisoa toimistoa jonkun esittelyeteisen kera. No, No, No, Sanoi Amy Winehousekin muinoin.

Etenen nyt kotitoimiston merkeissä. Kamaa on tullut kammariin teknologian muodossa. Illat menevät nopeasti. Ikeaan pitäisi lähteä. Onneksi sinne on vain satakakskytkilsaa. Tehdään sitten sellainen viihtyisä teknohuone. Vaimo on sisustussuunnittelijani.

Rahaakin on firman tilillä, vaikka mitään en oo myyny. Tällaisia me taiteilijat ollaan. Muka. Vähän olen ottanut paineita kaikenlaisesta uuden opettelusta. Enemmän kuin rahasta. Toisaalta se on kivempaakin kun raha. Siis uuden opettelu. Ainakin kaikessa rauhassa.

Niinku toi Aperture-kuvankäsittely (kääk!). Nikonin (D-80) opettelu taas tuntuu olevan yllättävän helppoa hyvän manuaalin ja fiksun suunnittelun ansiosta. Editointi FC:lläkään ei ole ihan ruisleipää meikäläiselle, mutta onneksi sitä ei kuormiteta mahdottomilla projekteilla ihan heti ja editoinnin perusperiaatteet luulis olevan handussa. Toisin kuin kuvankäsittelyn.

En sitten lähtenyt kilpavarusteluun edes siinä mittakaavassa kun esittelin aikaisemmin. Syynä ei ole säästäväisyys, vaikka sekin voisi olla hyvä syy. Olen kuitenkin vanhan liiton miehiä ja tiedän että tekijät tekivät ennen näitä koneitakin mahtavaa jälkeä. Tai pari vuotta sitten kun koneet olivat huomattavasti köykäisempiä. Tämä vois olla vaikka RAUTASILTA-filosofiaa.