vermeitä

Olen pähkäillyt varustehankintoja.

Olen päätynyt jonkinlaiseen multimediareportterisettiin. Haluan, että kaikki mahtuu reppuun, editistä kameroihin. En tule tekemään elokuvaa, enkä kuvaamaan muotokuvia, mutta haluan pystyä tekemään reportaasin tai reportaasityyppisen esittelyvideon ja se täytyy voida tehdä myös “lennossa”.

Olen aivan varma, että varsinkin videokameravalintani tulee herättämään epäuskoa, mutta ei haittaa. Taustalla on tieto kyvyistäni ja varsinkin niiden rajoituksista. Ei tämä lopullinen lista ole ja rakentavia ehdotuksia otetaan vielä vastaan.

Videokamera: Sony HVR-A1E (hinta noin 2600) plus akkuja ja akkuvaloja ja langattomat mikit. Kamera on markkinoiden pienimpiä ja kevyimpiä hd-kameroita. Kennotusi vähän arveluttaa kun ei ole ne perinteiset 3ccd, vaan toinen systeemi, mutta testit vakuuttivat. (muiden tekemät)

Jalusta (tähän ehdotuksia, mutta pitäisi voida toimia hyvin myös still-kameran kaverina)

Macbook pro

2.33GHz Intel Core 2 Duo
1440 x 900 resolution
2GB memory
120GB hard drive1
6x double-layer SuperDrive
ATI Mobility Radeon X1600 graphics with 256MB SDRAM

Hinta n. 2500 euroa

Siihen Final cut express, (katsotaan sitä FCP-studiota myöhemmin)

Nikon D200 plus joku peruslinssi (n.1800 euroa)

Ja:

Reppu 

Santalla on sanottavaa minullekin

Läppärini on huollossa (näppis ja akku menee vaihtoon, kaksi vuotta on pitkä aika yritysläppiksellekin kun sitä hakkaa kuin minä.)

Viime päivinä olen pääasiassa miettinyt toimitiloja. Olen tähän asti ajatellut, että kotitoimisto kelpaa, eipä ole pitkä matka töihin. Mutta nyt voisi olla tarjolla myös kai vähän subventoitua “it-tilaa” sellaisesta hienosta osoitteesta kuin Teknotie.

Siellä on meitä muitakin ja synergiaedut ovat sen mukaiset. Ja ei kai sinne tarvitse joka aamu vääntäytyä jos ei taho?

Se on lentokentän tien varressa eli suht kaukana näissä mittakaavoissa. Mutta kyllä siinä etunsa on ja ne ovat suuremmat kuin kulut, joten mitäs tässä miettimään. Rautasilta taitaakin muuttaa Teknotielle. Kehtaanko sanoa paikan nimeä? Santa’s Technology Center!!! I nou….kornia pukkaa.

Sparraajakin kanssa oli viimeinen subventoitu tapaaminen eilen. Tästä lähtien tavataan sitten ihan muuten vaan…niinkuin nyt yrittäjät ja ystävät tapaavat joskus tehdä!

Kauhuelokuvan jälkeisiä mietteitä

Viime yönä kauhuelokuvan jälkeen rupesin miettimään, että hajotanko itseäni liikaa. Pitäiskö erikoistua, kun kaikki siitä niin toitottavat nykyään? Olenko uskottava kun teen (tai tässä vaiheessa suunnittelen) niin montaa asiaa? (Kafkiksenkin kanssa ideoidaan vähän pitempään puuhun yhtä mahtavaa juttua, josta en ole kertonut mitään!)

Sitten taas muistutin itseäni: teen tätä itselleni, en muille. Muodostan työnkuvaa, jossa viihtyisin. Ja koska en ole mikään erikoisosaaja vaan jokapaikan häslä, tämä on minun juttuni.

Sitten alkoi ajatus kiitämään, että jos joku osa-alue osoittautuu mieltsin menestyksekkääksi niin kohta sitä on stressaantunut toimitusjohtaja miljoonan liikevaihdolla. Joo, sitä pitää vältää kuin ruttoa, liikaa menestymistä. Heko heko. Entä onko hyvä vai huono merkki se, että en ole hetkeäkään ajatellut sitä, että kaikki meneekin perseelleen? Minusta hyvä.

Olen lusinut palkkatyössä ja tehnyt täsmälleen sen minkä pitää nyt parikymmentä vuotta ja saanut siitä tyydytyksen myös sitä kautta, että olen ollut luotettava vastuunkantaja perheessäni, niinkuin toki vaimonikin. Kahden lapsen opiskelijaperheestä on tullut kolmen lapsen työssäkäyvä omakotiperhe. Ensi kesän jälkeen on kotona enää yksi lapsi. Vaikkei lainat olekaan vielä pitkään aikaan maksettu, niin olen mielestäni tämän mahdollisuuden ansainnut tai jopa velkaa itselleni. Sori jos toistelen tässä samoja teemoja joita olen aikaisemminkin pyöritellyt, mutta aina välillä näitä tulee mieleen. Yöllä.

Mitäs sillä aikaa kotona tapahtuu?

Tiedän ikäisiäni miehiä, jotka pistävät kotiasiatkin samalla uusiksi, kun arki ahdistaa. Joillakin käy hyvin ja joillakin huonosti, ei kai siihen mitään sääntöä ole.

Minun tapauksessani ei tuollaista muutosta ole tarkoitus tehdä. Mutta totta kai kotijoukot on otettava huomioon. Mites siellä on sitten suhtauduttu?

Vanhin lapsi on jo omillaan, häntä tämä ei juurikaan liikuta. Keskimmäinen on abi ja hänenkin tähtäimensä on jossain muualla kuin iskän urasuunnitelmien tutkailuissa. Oma tien löytäminen on alkamassa. Nuorimmainen ei taas taida kovin selkeästi hahmottaa sitäkään mitä nyt teen. Esipuberteetilla on aivan toisenlaiset murheet ja ilot.

Jäljelle jää siis vaimo. Hän lienee täysin sisäistänyt muutoksen tarpeeni ja varmasti osaa myös nauttia nykyisestä energiatasostani ja hyväntuulisuudestani uusien suunnitelmieni kanssa. Kyllä varmasti siellä vaimon takaraivossa kalvaa myös huoli lainanlyhennyksistä ynnä muista toimeentuloasioista, mutta ei hän niitä liikaa esille tuo. Toisaalta voi hän olla hieman kateellinenkin siitä seikkailun tunnusta mitä minulla on tällä hetkellä. Hän kun jatkaa omassa opettajan hommassaan.

No, toisaalta olen luvannut ottaa hänet sihteeriksi hetki kun firma laajenee. Sehän on hyvin luvattu eikö?

Tähän asti tapahtunutta

Olen tällä hetkellä palkkatyössä, mutta olen tehnyt päätöksen ryhtyä omaksi johtajakseni vedettyäni tämän kurssin loppuun. Kurssi loppuu toukokuussa. Täällä olen tähän asti mietiskellyt asioita teorian tasolla. Tämän kevään aikana joitain asioita pitäisi myös konkretisoitua. Syksyllä pitäisi sitten olla jo tuloja, asiakkaita, omia töitä. Muuta mahdollisuutta ei oikeastaan ole.

Tänään mietin sitä kuinka yksinäinen olo voi tulla. Sain erään idean, mutta ei minulla ollutkaan ajatusta sen ansaintalogiikasta. Toisaalta kyllä ilmassa on myös lupaus seikkailusta.

Onko tässä kysymys siitä, että haluaa kaiken?

Miiamagia ei sitten ymmärrä meitä yhtään. Hän kirjoittaa blogissaan otsikolla Mielekkyydestä ja mielettömyydestä mm. näin:

“Kuka nimittäin lähtee oletuksesta, että työssä OLISI mieltä? Lähtökohtaisesti asia lienee niin, että työ koostuu erilaisista elementeistä: työkavereista, palkasta, tehtävistä, vastuusta, vallasta, jatkuvuudesta, ilmapiiristä, sitoutumisesta, itsensätoteuttamisesta jne. Tästä korista ihminen valitsee itselleen sopivia osia. Jos valitsee itsensätoteuttamisen, ei saa jatkuvuutta ja palkkaa. Jos valitsee vallan, on pakko ottaa vastuu ja sitoutuminen. Kaikkea ei voi saada. Kuka kertoisi näille 40-50 -vuotiaille, että kaikkea ei voi saada!

Jostain syystä tuo sukupolvi on jonkinlainen väliinputoaja. Kaikki on tullut helposti: koulutus toi työpaikan. Suurin osa säilytti lamavuosina sen. Talot oli halpoja, ostettiin talo tai isompi talo, kun sellaista tarvittiin. Nyt nämä n. 45 v ovat maksaneet asuntolainansa ja alkavat itkeä, kun työssä ei ole mielekkyyttä. Kuulostaa pahasti pikkulapselta jouluaaton jälkeisessä lahjakrapulassa. Niin paljon on tullut tavaraa, ettei itsekään käsitä, hyvänolonpiikin jälkeen tulee lasku, joka kirpaisee. Ja pitää kiukutella vanhemmille vain nähdäkseen, että elämä jatkuu samanlaisena. Pitää kiukutella työnantajalle, vaikka tämä on antanut monipuolisen ja koulutusta vastaavan työn ja hyvän liksan. Aika uskomatonta.”

En kyllä tunnista itseäni ja tilannettani tuosta kuvailusta ollenkaan. Miiamagian laskuissa on noin kymmenen vuoden virhe. En tunne ketään ikäistäni, joka olisi jo asuntolainansa maksanut. . Mekin vasta joskus eläkkeen kynnyksellä. Kun lähdin työelämään vuonna 1991 minulla oli opintovelkaa 75 000 markkaa ja Suomessa alkoi uskomattoman raju lama ja suurtyöttömyys. Työpaikka piti ottaa sieltä päin Suomea, mistä sen sai. Erittäin monet ikätoverini eivät saaneet ja juuttuivat pätkätöihin pitkiksi ajoiksi. Osa on sellaisissa vieläkin. Ensimmäisen autolainan korko oli 17 prosenttia!! Asuntolainan ottaminen siinä tilanteessa ei tullut kuuloonkaan vaikka molemmat olimme töissä. Se tuli mahdolliseksi vasta paljon myöhemmin kun finanssipolitiikka rauhoittui. Ensimmäisen asuntolainan korotkin olivat  jotain ihan muuta kuin nyt. Siis huomattavasti korkeammat. Tosi silloin oli veroetukin parempi, mutta siitä saatiin nauttia vain vähän aikaa.

Joten olosuhteiden puristuksissa tässä ollaan oltu aina. Sellaista tämä elämä on. Mitähän vikaa siinä voi olla, että haluaa johonkin kohtaan aina välillä jotain parannusta tai muutosta?

Miamagian blogi via tuhat sanaa.

Mitä tekis, että maksettais?

Mitähän sitä ostettaan media- ja opetusalalla nykyään, paitsi niitä ilmeisimpiä?

Minusta minun pitäisi myydä sellaista mitä muut eivät myy. Ja jotain sellaista, mitä muutkin. Minulla on yksi matkailubisnekseen liittyvä idea, joka on yhä melko ainutlaatuinen, mutta vaatisi pitkää kehittelyä. Eikä sellaisesta kukaan maksa vaan haluaa valmiin tuotteen.

Käytetäänköhän koulutusalalla konsultteja? Meillä asuu abiturientti ja hänen nimellään tulee korkeakoulujen mainoksia nyt melkein joka päivä. Käynnissä on todella kova kilpailu hupenevista opiskelijoista. Strategia on näköjään teettää mainostoimistoilla menevän näköisiä esitteitä kauniiden ihmisten kera. Ja lähettää ne sitten kaikille! Melko kallista. Hmm.

Entäs onkohan opetussuunnitelmatyötä koskaan ostettu ulkopuolelta missään? Hmm.

Sitten on nämä freelancer -toimittajan ja -opettajan työt. Niitä luulisi riittävän varsinkin jos ottaa markkina-alueekseen koko maan. Ja pystyy tekemän melko monessa muodossa. Kuinkahan paljon freelancereissa on moniosaajia ja miten paljon sellaisia osataan vielä kaivata ja käyttää?

Kuten huomaatte. Tämä prosessi on alkanut kysymysten esittämisella ja jatkuu sellaisena varmaan myös jonkin aikaa. Kun alkaa tulla vastauksia ollaan jo pitkällä.

Millä hinnalla ja lihaksilla?

Olen ollut nyt miltei keskeytymättä työelämässä 18 vuotta. Koko sen ajan minulla on ollut lapsia. Puolet siitä ajasta minulla on ollut asuntolainaa (ja sitä riittää vielä vuosikausiksi).

En ole suonut itselleni sitä ylellisyyttä, että voisin ajatella tyytyväisyyttä. Työurani alkoi samaan aikaan kun Suomessa alkoi lama, joten sekin teki aikoinaan nöyräksi. Nyt olen tilanteessa, että kohta kotona on vain yksi lapsi ja täytän ensi kuussa 44 vuotta. Nyt minun on ajateltava itseänikin. Olen työelämässä vielä vähintään 20 vuotta, yksityisyrittäjänä ja terveenä ehkä jopa 30.

Minulla on oikeus tehdä itselleni työura, jossa jaksan. Joka on muutakin kuin palkka. Jossa voin toteuttaa itseäni kuten klisee kuuluu. Vai onko?

Mitä olen sitten valmis uhraamaan? Lähinnä tulee mieleen vapaa-aika. Opettajalla on pitkiä aikoja vuodessa, jolloin työtaakka on huomattavankin keveä. Vaikkei minulla kokonaistyöajassa olekaan ollut ns opettajan kesälomia, ovat lomat jo maksimissa ja ylituntejakin tulee tehtyä sen verran, että välillä saa “ylimääräistäkin” . Olen viettänyt pitkiä kesälomia nyt parikymmentä vuotta ja se on tuntunut hyvältä kun vaimokin on opettaja ja lapset ovat olleet kouluikäisiä. Enää ei sellaisille ole niin suurta tarvetta. Olen valmis toisenlaiseen vuosirytmiin ja perhe-elämänikin on.

Entäs sitten raha? Epäilemättä se voi tuoda aluksi ongelmia ja stressiä. Palaan myöhemmissä postauksissa mahdollisuuksiini, mutta uskon oikeasti, että näinä ulkoistamisen aikoina yhdistelmä jossa on opettajan pätevyys, journalistin taidot ja asiantuntijuutta muutamalla alalla, pystyy elättämään minut. Jopa samanlaisella tulotasolla kuin tähän asti, vaikka olenkin työvuosieni perusteella jo palkkahuipullani. Vai pystyykö? Enhän minä sitä vielä tiedä.

mistä se ajatus sitten lähti?

Osaksi syytän bloggaamista! Olen nauttinut kirjoittamisesta, valokuvaamisesta, pikkuvideoiden tekemisestä, runoilemisesta, kommunikaatiosta ja yhteisöllisyydestä niin paljon, että takaraivossa on alkanut sykkiä ajatus siitä, että täytyy löytää myös työ, joka tyydyttää näin monipuolisesti. Ja koska sellaista ei varmasti ole olemassa, minun on itse sellainen itselleni räätälöitävä.